Teiden talvikunnossapito on yksilölaji, jossa tarvitaan tilannetajua ja moniosaamista. Ylpeys omasta osaamisesta saa jaksamaan silloinkin, kun autoilijat näyttävät keskisormea.
Alussa on suola, lapio – ja Matti. Suola on karkeaa vuorisuolaa, samanlaista kuin kotikeittiössä. Sitä hankitaan alkusyksystä varaston täydeltä ja säilytetään katonrajaa hipovissa keoissa Destian Sastamalan varikolla.
Natriumin ja kloridin yhdistelmä ruostuttaa varaston saranat.
– Sama efekti saa huulet rohtumaan, eikä siihen mene kuin pari minuuttia, sanoo Matti, sukunimeltään Paavilainen, kävellessään varikon poikki.
Yöllä on pakastanut, nyt sataa vettä. Matti Paavilainen on ollut yötöissä ja epäilee, että illalla pukkaa taas keikkaa.
– Puhelinhälytykset eivät katso aikaa tai paikkaa. Joskus lähden saman vuorokauden aikana kolmekin kertaa tien päälle, hän kertoo.
Sastamalan kolmen työntekijän tiimi vastaa noin 100 kilometrin pituisen, kahden alueurakan valtatieosuuden suolauksesta ja aurauksesta. Tieolosuhteita seurataan Destian kelikeskuksessa kameroiden ja anturoiden välityksellä vuorokauden ympäri. Talvikauden aikana autonkuljettajat ovat jatkuvassa hälytysvalmiudessa.
Urakkaan kuuluu lisäksi yli 1 000 kilometriä hiekka- ja sorateitä. Ennen nekin hiekoitettiin ja aurattiin omana työnä, nykyään alihankkijoiden voimin.
30 tonnia rautaa
Kun Destian kuljettaja saa kelikeskuksesta hälytyksen, hänellä on kaksi tuntia aikaa aloittaa työtehtävä. Aikataulu ei tuota kymmenen kilometrin päässä varikolta asuvalle Paavilaiselle ongelmia, mutta on kauempaa tuleville ajoittain haastava.
– Kun kutsu käy, laitan kahvin tippumaan ja leivät paahtimeen. Ne ehtii hyvin hotkaista, eihän tässä kuitenkaan olla sotaan lähdössä.
Paavilainen ei suostu ottamaan epäsäännöllisestä työstä paineita.
– Täytyy osata olla kotona kun on kotona ja töissä kun on töissä. Tein neljä vuotta kaksivuorotyötä puutavara-auton kuljettajana, tässä on vähän samaa.
Entä sitten se jutun alussa mainittu lapio? Kihveli kököttää suolavaraston seinustalla, mutta pääsee harvoin tositoimiin. Paavilaisen tärkein työkalu on huomattavasti jykevämpää tekoa: yli 30 tonnia painava tienhoitoauto.
Alkujaan se on tavallinen kuorma-auto, jota on tuunattu etu- ja sivuauralla sekä lavalla pidettävällä suola-automaatilla. Auton keskinopeus on 50 kilometriä tunnissa ja ehdoton maksimi kymmenen pykälää korkeampi.
– Jos autolla ajaa liian kovaa, suola lentää tien reunoille eikä aurojen leveyttä ehdi säädellä, Paavilainen selittää.
Hiljaa hyvä tulee.
Rokista lisävirtaa
Paavilainen ottaa suojakypärän päästään ja nousee pihakuusten kupeessa siististi parkissa olevaan autoon. Moottori jyrähtää käyntiin, ylväästi kuten 500 hevosvoiman menopeliltä voi odottaakin.
– Aika hienoa, vai mitä? Paavilainen hihkaisee.
Auton toimintoja ohjaillaan hieman lentokoneen ohjaamoa muistuttavasta hytistä. Erilaisten nappien ja vipujen lomassa on kaikuluotainta muistuttava ohjainyksikkö. Sillä säädellään suolan määrää ja levitysleveyttä, ja siksi se on kuljettajan jatkuvassa tarkkailussa.
– Suolausauton ratissa täytyy olla todella skarppina. Päätökset on tehtävä nopeasti eivätkä ajatukset saa lähteä harhailemaan.
Kun ajelen omalla autolla töistä kotiin, tie on puhdas ja suolattu ja bussipysäkit lumettomia. Tapaan miettiä, että siitä tuli taas ihan hyvä.
Sastamalan alueurakan kaksi autoa ovat samaan aikaan liikkeellä, mutta tahollaan. Koska tehtävää ja seurattavaa riittää, Paavilaiselle ei tule töissä yksinäinen olo. Ajamista rytmittää kuulosuojainten kautta kuuluva musiikki.
– Musiikkimakuni on laaja. Jos on vähän huonompi fiilis, saan rokista lisävirtaa.
Yhteisen hyvän puolesta
Paavilainen on Sastamalan varikolla nuorin sekä työvuosiltaan että iältään. Kokeneemmat ovat kuitenkin ottanut lokakuussa työnsä aloittaneen työkaverin hyvin vastaan.
– Ensimmäiset kaksi viikkoa olin yli 30 vuotta näitä hommia tehneen työntekijän parina. Sain häneltä paljon hyödyllisiä vinkkejä, mutta ensilumien aikana hän joutui sairauslomalle ja jäin auton kanssa omilleni.
Paavilainen oli ajanut etuauralla pikkuteitä entisessä työpaikassaan, mutta esimerkiksi suolausautomaatin käyttö oli hänelle tuntematon taiteenlaji. Hän myöntää jännittäneensä, kun ohjasi ensimmäistä kertaa tienhoitoauton varikolta tielle.
– Mietin, miten näitä vipuja oikein käytettiin. Sitten painoin kaasua ja lähdin.
Kolmen kuukauden kokemuksella hän kuvailee työtään vaihtelevaksi, monipuoliseksi ja itsenäiseksi. Eniten työssä on yllättänyt autoilijoiden ikävä asenne ja riskikäyttäytyminen tienhoitoauton läheisyydessä.
Autoilijat huutelevat törkeyksiä ja näyttävät keskisormea. Jotkut lähtevät ohittelemaan jopa kurvissa tai tuplasulkuviivoilla.
– Täytyy malttaa mielensä, ettei noissa tilanteissa hermostu. Emmehän me ole tiellä kenenkään kiusaksi, vaan yhteiseksi hyväksi, hän muistuttaa.
Ei koskaan kiitosta
Tiekunnossapitoa moititaan herkästi: joko suolaa on liian paljon tai liian vähän, tai sen levittäminen on alkanut väärään aikaan. Kiitosta ei tule koskaan. Oman työn jäljen näkeminen kuitenkin motivoi jatkamaan.
– Kun ajelen omalla autolla töistä kotiin, tie on puhdas ja suolattu ja bussipysäkit lumettomia. Tapaan miettiä, että siitä tuli taas ihan hyvä, Matti Paavilainen sanoo.
Hän myöntää, että on itsekin aiemmin joskus miettinyt, miksi suolaaminen aloitetaan parin plusasteen keleillä.
– Nyt ymmärrän, että työssä täytyy olla ennakoiva. Jos suolaa ei levitettäisi hyvän sään aikana, kaksi tuntia myöhemmin tien jäähtyminen voisi johtaa tappokeliin.
Entä miksi valtateitä suolataan, vaikka hiekka olisi hellävaraisempi vaihtoehto? Paavilaisen mukaan suola sulattaa tien ja pysyy paikallaan, kun taas hiekalla on tapana lentää pois.
– Syksyn ensimmäisillä, kuurasta johtuvilla liukkailla käytetään puhdasta suolaliuosta. Mitä liukkaimmiksi kelit muuttuvat, sitä karkeampaa suolaa käytetään.
Suolaliuosta säilytetään varikolla rehusiiloja muistuttavissa säiliöissä ja sitä kuluu viikoittain noin 15 000 litraa. Hiekan kanssa ollaan säästeliäämpiä: sitä sirotellaan erityisen liukkaisiin kohtiin, kuten jyrkkiin mäkiin, ja käytetään suolan sijasta, jos elohopea laskee 10 miinusasteeseen.
JHL helppo valinta
Matti Paavilainen on varttunut maatilalla, joten isot työkoneet tulivat hänelle varhain tutuiksi. Kuljettajan uralle hän vaihtoi kuitenkin vasta, kun oman alan työt olivat kortilla.
– Ajoin armeijassa kuorma-autokortin ja ajattelin, että ajelen hetken aikaa. Sitä on jatkunut nyt 10 vuotta, hän naureskelee.
Paavilaisella on kokoemusta sekä isoista että pienemmistä kuljetusyrityksistä. Päivittäisessä työssä eroa ei juuri huomaa, mutta jos jotain pitää selvittää, se voi olla isossa organisaatiossa konstikkaampaa.
– Jokaisen tehtävä on tarkkaan rajattu, eikä sooloilua katsota hyvällä. Pienemmissä paikoissa kaikki tekevät kaikkea ja asiat hoituvat suullisella sopimisella.
Hän on ollut myös ammattiliittoon kuulumisen suhteen joustava. JHL:ään hän liittyi Destialle tullessaan.
– Luottamusmies otti yhteyttä ja puhui minut ympäri, hän naureskelee. Tuntuu hyvältä kuulua samaan porukkaan kuin muutkin.